On kulunut 5 kuukautta siitä, kun Sharathji, guruni, kuoli. Olen muiden tavoin kohdannut voimakkaita tunteita ja seurannut myös energistä kaaosta yhteisössämme ja sisälläni. Kun kuningas menehtyy, valtakunta joutuu anarkiaan, kaaokseen. Tiesin syvällä sisälläni, että kaaosta on tulossa. Minussa ja yhteisössä.

Kun suru tulee, se ei tule yksin. Ja tälle syvälle surulle ei ole yhtä opaskirjaa, ja siitä puhutaan ja jaetaan niin harvoin, että se tuntuu hyvin yksinäiseltä ja hämmentävältä, kun se on täällä. Kuinka sinun pitäisi surra ja pitkäänkö se on hyväksyttävää? Entä jos jaan suruni jonkun kanssa ja se vain hylätäänkin tai sille ei anneta tilaa? Eikö minun pitäisi vain olla kiitollinen ja äärimmäisen onnellinen päivistä, jotka sain viettää hänen ympärillään? Miten voin olla niin surullinen tästä ja tuntea oloni niin eksyneeksi, minulla on ihana perhe, joka herää vieressäni joka aamu? Olen liian kiintynyt häneen. Okei, minun pitäisi jo jatkaa elämääni, ei sama kuin perheenjäseneni olisi kuollut…

Häpeän, että tunnen itseni näin eksyneeksi, häpeä haavoittuvuudesta ja kiintymyksestä elää…

Kaaoksen keskellä on ollut ihanaa kuunnella ihmisten muistoja Sharathjista ja ymmärtää, kuinka iso mies hän todella oli. Huomasin kuuntelevani ja tuntevani mustasukkaisuutta joistakin jaetuista tarinoista. Tajusin, että suhteeni häneen ei ollut henkilökohtainen. Hän ei ohjannut minua niin paljon asanaharjoittelussani, emme puhuneet paljon, eikä hän todellakaan tuntenut minua melkein ollenkaan. Mutta samalla tunsin itseni paremmin kuin koskaan hänen läsnäolossaan, koin itsestäni enemmän kuin koskaan. Niin monta kerrosta tippui alas.

Jaoin tämän mieheni kanssa, kuinka jotkut joogitoverit jakoivat kamppailunsa, voittonsa ja elämänsä hänen kanssaan, kysyen ja saaden neuvoja…mutten minä. Mieheni kysyi, kysyinkö häneltä mitään. Ja sitten ymmärsin. Ei sillä, etteikö minulla olisi ollut kysymyksiä häneltä, minulla oli NIIN monia aina kun olin menossa Mysoreen ja kun harjoittelin kotona. Hänen läsnäolonsa poisti KAIKKI kysymykset. Oli vain selkeyttä, kirkkautta ja tyhjyyttä.

Ja nyt. Minusta tuntuu, että olen täynnä kysymyksiä, eikä minulla ole minne mennä, kuin vain olla niiden kanssa.

-Anu

Kuva Jose Carballal